Heti kun vauva syntyy, hänet pisteytetään. Minä olin kympin tyttö heti ensi rääkäisystäni alkaen. Näin jälkeenpäin ajateltuna, vähempikin olisi riittänyt, jos se tarkoittaisi että odotukset itseäni kohtaan olisivat siten olleet pienemmät.
Koulussa olin kiltti ja tunnollinen jo ala-asteella, yläasteella mukaan kuvioon tuli perfektionismi. Kokeista piti tulla kiitettäviä, muuten olin pettynyt. Ja tunsin, että myös vanhempani olivat pettyneitä ellei todistuksen keskiarvo ollut sellainen jolla pystyi naapureille kehuskelemaan. Vaadin itseltäni paljon, sillä tiesin että jos olen täydellinen, minut hyväksytään, minua rakastetaan. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli 9,8. Olin pettynyt. Olisi pitänyt pystyä parempaan.
Sama perfektionistinen ajattelu seurasi mukanani harrastuksissa. Pelasin vuosikaudet pesäpalloa, enkä rehellisesti sanoen nauttinut pelaamisesta ennen kuin vasta aikuisvuosilla. Jokaisessa pelissä oli mukana valtava epäonnistumisen pelko ja muistin peleistä vain virheeni, en niitä satoja pieniä ja isompiakin onnistumisia, jotka muut kyllä muistivat pelin jälkeen ja josta minua kehuttiin. Vaikka itse pelaaminen oli vaikeaa, halusin olla joukkueessa sillä koin iloa ja onnea ryhmään kuulumisesta. Minua ymmärrettiin ja minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olin. Muut eivät nähneet epäonnistumisiani pelikentillä, he näkivät ihmisen suoritusten takana.
Vasta isäni menettäminen onnettomuudessa kun olin vasta 17-vuotias, herätti minua siihen mikä elämässä on tärkeää. Ymmärsin ettei minusta tulisi Superpesis-pelaajaa, enkä itse asiassa edes halunnut sitä. En nauttinut pelaamisesta, en kuten tavoitteelliset joukkuekaverini. Minulle riitti olla osa joukkuetta, ystävät joiden kanssa sain viettää aikaa harjoitellen lajia jota rakastin. Kun päästin irti perfektionistisesta tekemisestä kentällä, pelaamisesta tuli kivaa. Muistan pelanneeni parhaan kauteni urallani Suomensarjassa (2.div). Silloin todella nautin pelaamisesta ja kauden päätteeksi juhlimme nousua Ykköspesikseen. Osa tuon joukkueen pelaajista on edelleen läheisiä ystäviäni vaikka tuosta kaudesta on jo yli 20 vuotta. Vaikka pelit vääjäämättä joskus loppuvat, tärkein – ihmiset – pysyvät elämän loppuun asti vaikka .
Työelämässä kympin tyttö heräsi uudelleen henkiin rauhallisemman opiskeluajan jälkeen. Oli oltava parempi kuin muut, enemmän kuin muut. Pelko siitä että yhteisö hylkäisi ellen antaisi 120% oli alitajuisesti läsnä joka päivä, jokaisessa pienessä valinnassa. Lähdenkö kotiin vai teenkö ylitöitä, sanonko palaverissa ”mä voin hoitaa” vaikka tiedän ettei homma mulle kuuluisi, otanko työkoneen kotiin vai jätänkö työpöydälle… Suoritin, tein enemmän kuin mitä multa odotettiin, koska kympin tyttö tekee niin. Samalla sisälläni kalvoi valtava sisäinen ristiriita kun itselleni arvoissa tärkeimmät elämän osa-alueet, perhe ja ystävät kärsivät poissaolostani.
Otti kaksi uupumista että silmäni avautuivat näille alitajuntaisille peloille ja omaa hyvinvointiani sabotoiville toimintamalleille. Vasta kun tutustuin itseeni syvemmin, ymmärsin miksi toimin niin kuin toimin, vaikka TIESIN ettei se ollut tervettä. En vain voinut itselleni mitään. Otti kauan aikaa antaa itselleni ja muille anteeksi kaikki vuosien aikana tapahtuneet asiat, mutta se kannatti. Kun antaa anteeksi, lähtee omilta harteilta paino ja voi aloittaa puhtaalta pöydältä, olla armollinen itselleen ja muille.
Kuunnellessani Suomi Areena -tapahtuman keskusteluja työhyvinvoinnista, korvaani kalskahti usein toistettu lausahdus ”työnantajat odottavat 120% panostusta töihin”. Kuulostaako tuo sinusta terveelliseltä pohjalta työelämälle? Minusta ei. Ja ehkä juuri siksi uupuneita ja burn outiin sairastuvia on yhteiskunnassamme koko ajan enemmän.
Ehkä kympin tyttöjen olisi aika riisua supernaisen viitta päältään ja tarkastella elämäänsä vähän kauempaa. Kun vastaat kysymyksiin: Mitä haluan elämältä? Onko tämä sitä? Ellei, minkä pitää muuttua? – ollaan matkalla muutokseen, parempaan hyvinvointiin. Meitä ei ole luotu tänne kärsimään ja ahdistumaan, vaan rakastamaan ja iloitsemaan, nauttimaan elämästä! Miten sä toteutat elämääsi? Ja toisaalta, jos kotonasi asustaa seuraavan sukupolven kympin tyttö tai poika, miten hän sitä toteuttaa? Autetaan itseämme ja toisiamme lempeyden tielle – siitä hyötyy kaikki.
Lempein kesäterveisin,
Inga