Eletään vuotta 2018. Herään huonosti nukutun yön jälkeen. Menin kyllä nukkumaan ajoissa mutta heräsin aamuyöllä miettimään työasioita. Kello etene kohti aamua ja uneen käytettävä aika vähenee uhkaavasti. Lopulta herään koiranunesta kellonsoittoon ja lähden kahvin keittoon. Aamu on jälleen kiireinen, onneksi kaikki sujuu rutiinilla ja pääsen töihin hyvissä ajoin.
Tänään on tiedossa pitkä päivä, sillä toimistopäivän päälle on illalla vielä ottelutapahtuma. Mutta ei se haittaa, kyllä mä jaksan. Tämä viikko vielä, sitten helpottaa. Päästyäni toimistolle, istahdan koneen ääreen ja alan tarkistella sähköposteja. Samaan tahtiin kun sormet naputtaa, sykkeet nousee. Onneksi välillä soi puhelin, saa jutella, nauraa, ihmiskontakti laskee stressihormonin tasoa elimistössä.
Lounaalla huomaan miten kädet tärisevät, työkaverikin naurahtaa että miten paljon mulla sitä ikää olikaan kun ei meinaa soppa pysyä lusikassa suuhun asti. Hymähdän, sillä tiedän ettei tämä ole hyvä merkki mutta laitan sen väsymyksen piikkiin – huono yö takana. Tänään ajoissa nukkumaan ja huomenna on parempi olo. Jossain takaraivossani tiedän ettei asia ole noin mutta selitän niin kuitenkin sujuvasti itselleni toistuvasti. Tämä viikko ja sitten rauhottuu, tämä projekti ja sitten rauhottuu… Selityksistä huolimatta tulee aina uusi viikko, uusi projekti uusi mikä tahansa joka estää tahdin rauhoittumisen.
Iltapäivällä lähden käymään kaupungin keskustassa asioilla. Pariin otteeseen kaduilla kävellessäni pysähdyn, sillä en muista mihin olen menossa. Hetken mietintä palauttaa suunnan ja jatkan matkaa. Asiat tulee hoidettua ja suuntaan ottelutapahtuman valmisteluun. Kentälle päästessäni kerään autosta kaiken mahdollisen kantoon miettimättä sen tarkemmin mitä ottelutapahtumassa tarvitaan. Jos se on autossani – se on menossa kentälle.
Ennen ottelutapahtumaa on paljon järjesteltävää. Laitamme kollegan kanssa stadionin myyntipisteet, lipunmyynnin ja muut fasiliteetit kuntoon kokemuksen tuomalla pieteetillä. Usein tuon muutaman tunnin aikana pysähdyn paikalleni pohtimaan ”miksi minulla on puhelin kädessäni, olinko soittamassa jollekin vai laittamassa viestiä?”. Joskus saan palautettua ajatuksen, usein en. Aivosumu on päivä päivältä sakeampaa. Pahinta aivosumussa on se että sen saapuessa ihminen syyttää itseään. Kun pää sanoo että pitäisi muistaa, pitäisi osata, pitäisipitäisipitäisi – ja samaan aikaan todellisuus on sitä että ajatus seisoo. ”Ei vaan välky”, sanoisi 76-vuotias Alzheimeria sairastava äitini. Tuolta minustakin usein tuntui. Ei vaan välkkynyt.
Juuri ennen kuin talkoolaiset saapuvat kentälle, kun kaikki on valmiina ottelua varten, otan hetken itselleni. Pysähdyn ja hengitän. Kun pysähtyy – väsymys vyöryy päälle. Itku tulee kysymättä. En tiedä mitä itken, väsymystä kai ja pahaa oloa…tai tyhjyyttä. Ei voi edes sanoa että itken pahaa oloa kun mikään ei tunnu enää miltään. Elämästä on tullut harmaata massaa. Pelin aikana päivitän someen nauravan kuvan täyden katsomon edestä ”Kiitos!”. Vaikea uskoa että siitä kuvasta vain pari tuntia ennen kyyneleet valuivat pitkin poskiani kuuluttamon takana. Hullua!
Peli päättyy, tapahtuma kasataan pois, minä ja kollegani lähdemme viimeisinä kentältä kotia kohti. Kotona odottaa päivällä tulleet sähköpostit joihin pitää (tai näin ajattelen) vastata vielä samana iltana. Toisaalta, sama kai se on kirjoitella maileja kun uni ei tule kuitenkaan.
Tämä uupuneen normipäivä on täynnä kehon viestejä siitä että on aika rauhoittaa menoa. Se on täynnä läheisten huolta ja kysymyksiä siitä koska olen viimeksi pitänyt vapaapäivän. Se on täynnä itkun pidättelyä ja tekohymyä.
Näin jälkikäteen herään vain yksi kysymys: Miksi? Mikä oli se syy että oma terveys sai astua taka-alalle uupumuksen edessä? Miksen osannut pysähtyä, rauhoittaa vauhtia vaikka huomasin kyllä kehon antamat signaalit? Kauan sanoin syyksi sen että oli liikaa töitä mutta totuus on että olisin voin asettaa rajoja. Sen sijaan että sanoin ”joo mä hoidan”, olisin voinut sanoa ”sori, nyt ei pysty” (mitä monesti HALUSIN sanoa mutta en kerta kaikkiaan vaan pystynyt).
Olisin voinut pitää vapaapäiviä. Olisin voinut pitää itsestäni parempaa huolta mutta en pitänyt. Koska pelkäsin, ja koska olin oppinut että ”töitä on on tehtävä silloin kun niitä on”.
Mikä on sinun tekosyysi itsesi laiminlyömiselle?
Uskallatko tutustua itseesi nähdäksesi todellisen syyn uupumisesi taustalla? Vielä 14.2. saakka ”Uupumuksesta uuteen nousuun” -verkkokurssi on myynnissä hintaan 49€. Neljä moduulia, kotitehtäviä, meditaatiota, ja kaiken saat suorittaa täysin omassa tahdissasi.
Tutustu itseesi NYT! Sinä olet hyvinvointisi ansainnut!
Tutustu kurssiin tästä linkistä tai astu suoraan verkkokauppaan ostoksille.
Kuuntele sisintäsi, se tietää mitä tehdä.
Love wins,
Inga
