Työuupumusta joutuu kokemaan tänä päivänä yhä useampi työikäinen suomalainen. Luvut ovat kasvaneet tasaisesti pandemian aikana erilaisten etätöiden, lomautusten, irtisanomisten ja uudelleenjärjestelyjen johdosta. Kun henkilökuntaa vähennetään eikä uutta palkata tilalle vaan poisjääneen työt jaetaan jäljellejäävien kesken, altistetaan jäljellejäävä henkilökunta väsymykselle ja uupumukselle.

Olen ihmetellyt tätä trendiä jo kauan, jo ennen omia uupumisiani. Eihän tämä toimintatapa voi olla kestävällä pohjalla, miksei sille sitten tehdä mitään? En lähde työmarkkinoita tässä blogissa korjaamaan sillä en omaa siihen tarvittavaa tietoa tai ymmärrystä, ihmettelen uupumusta vain yhden ihmisen näkökulmasta.

Ensimmäisen kerran jälkeen osaa jarruttaa?

Kun itse uuvuin ensimmäisen kerran, ajattelin että ”okei, ensi kerralla tunnistan oireet ja osaan jarruttaa ajoissa”. Olin oikeassa, tunnistin oireet mutta koska muu ajatteluni ei ollut muuttunut ja samat uskomukset ja pelot jylläsivät päässäni kuin ennenkin, en osannut jarruttaa ja lopputulos oli toinen uupuminen ja passitus psykologin juttusille.

Se että pääsin jäsentelemään ajatuksiani ja tuomaan valoon alitajuisia uskomuksiani psykologin avulla oli avain oman ajattelun muuttamiseen. Minulle valkeni miten paljon olin itseäni laiminlyönyt näyttääkseni että pärjään, että olen riittävä. Kaiken takana hylätyksi tulemisen pelko. Kun teen työni paremmin kuin odotetaan, kun näytän arvoni, minusta pidetään ja minusta välitetään. Tämä oli minulle alitajuinen ajatusmalli. Olinhan lapsesta asti saanut rakkautta ja hyväksyntää hyvistä koulunumeroista, luonnollisesti aivoni halusi pelata samaa peliä aikuisena.

Mistä löytyy uupumuksen juurisyy?

Vasta uupumusten jälkeen olen miettinyt mistä ne lopulta, ihan syvimmiltään johtuivat? Oliko syynä sittenkään työ vai olinko uupunut suorittamiseen, itseni näkyväksi tekemiseen suorittamisella – uupunut elämiseen? Rakastin työtäni, sain siitä kiksejä ja hyvää fiilistä päivittäin. Eihän se voi uuvuttaa? Toisaalta, valvoin öitä ja tein aivan liian pitkiä päiviä tehdäkseni työni hyvin, osoittaakseni että riitän. Ja jos katsotaan kolikon kääntöpuolta, en elänyt elämääni arvojeni mukaan vaan itse asetin työn tärkeämpien arvojen edelle arjessa, joten elin jatkuvassa arvoristiriidassa sisäisessä maailmassani. Halusin antaa itselleni enemmän aikaa, ystäville ja perheelle enemmän yhdessäoloa, mutta en tehnyt niin. Tietoisuus siitä että toimin itseäni vastaan vei voimia ja uuvutti, mutta jatkoin sitä silti. Uuvuttiko minut siis elämä, omat ajatukset? Eikä sittenkään työ kuten olin ajatellut?

Joskus on toki päivän selvää että työ on se joka uuvuttaa ja ajaa ihmisen äärirajoille. Vaatimukset ja paineet ovat kovat. Rohkaisisin kuitenkin miettimään myös sitä vaihtoehtoa että kuka työn vaatimukset asettaa, työnantaja vai sinä itse? Kiltit ja reippaat tytöt tekevät helposti enemmän kuin pyydetään, perfektionismin pyörteissään. Kumpi silloin vaatii enemmän työ vai sinä itse?

Apua on saatavilla

Jos sinusta tuntuu että olet ajautumassa uupumukseen etkä oikein tiedä miten jarruttaa tai miten välttää uupumus, ”Uupuminen? Ei kiitos.” -valmennus on sinulle. Henkilökohtainen, neljän tunnin mittainen valmennus jossa pääset tutustumaan itseesi ja siihen mitä voisit tehdä välttääksesi uupumuksen. Olen rinnallasi koko matkan ajan ja lupaan tehdä parhaani että sinä vältät uupumuksen nyt ja myös jatkossa.

Parempaa jaksamista ja lempeyttä elämään meille kaikille!